Päivä laskee, ehtoo saapi,
Kaste maita vilvottaapi,
Ruususiivill’ ilta lentää
Laaksoloihin tuttaviin.
Lemmen nuoli riutuessa,
Ikkunassa avoimessa
Istuu Selma, silmä entää
Maille ympäriin.
Viel’ ei kuulu armahaista,
Viestin-äänt’ ei minkäänlaista,
Että kulta tänne keijuu,
Hellän immen korviin saa, –
Metsää kohden kaiken illan
Silmäilee hän riutumillaan;
Varjot vainen siellä leijuu,
Jälleen karkoaa.
Silmä vettyy, sydän sykkii,
Poski polttaa, suoni tykkii,
Hiljaa huokausta huulet
Laskevat vaan toisinaan;
Turhaan vastuuta hän vartoo –
Minkä toivoo, minkä hartoo,
Heilakat sen kuulee tuulet
Ilkastellen vaan.
Hiusten kanssa leyhkät riekkaa,
Poskipäillä ruusut liekkaa,
Valko-olkaa alastonta
Kylmä kaste vavistaa.
Taivas mustuu – impi säikkyy;
Myrsky riehuu, kuurot räikkyy;
Julma! viivynnästäs monta
Maksat suudelmaa!
Hetki hetkelt’ toivon riistää,
Neidell’ lämpö, kylmä kiistää,
Kun hänt’ öisen tuulen kanssa
Lemmen liekki ahdistaa.
Uumenilta vyöhyt laukee,
Verho vaipuu, rinnat aukee,
Aaltoilee ne valleillansa; –
Poika! miks’ et saa?
Vaan hän tul’ – oi immen riemu!
Vilkahtain kuin tähden liemu,
Puiston varjost’ armas kulkee,
Suuntaa tiensä impehen. –
Määrään miekkonen jo saapi;
Hiljaa lukko raksahtaapi;
Uudin vaipuu, aukon sulkee,
Sammuu lamppunen.
