воскресенье, 11 декабря 2016 г.

Rakastava - Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg - Suomentanut Kaarlo Forsman




Päivä laskee, ehtoo saapi,
Kaste maita vilvottaapi,
Ruususiivill’ ilta lentää
Laaksoloihin tuttaviin.
Lemmen nuoli riutuessa,
Ikkunassa avoimessa
Istuu Selma, silmä entää
Maille ympäriin.

Viel’ ei kuulu armahaista,
Viestin-äänt’ ei minkäänlaista,
Että kulta tänne keijuu,
Hellän immen korviin saa, –
Metsää kohden kaiken illan
Silmäilee hän riutumillaan;
Varjot vainen siellä leijuu,
Jälleen karkoaa.

Silmä vettyy, sydän sykkii,
Poski polttaa, suoni tykkii,
Hiljaa huokausta huulet
Laskevat vaan toisinaan;
Turhaan vastuuta hän vartoo –
Minkä toivoo, minkä hartoo,
Heilakat sen kuulee tuulet
Ilkastellen vaan.

Hiusten kanssa leyhkät riekkaa,
Poskipäillä ruusut liekkaa,
Valko-olkaa alastonta
Kylmä kaste vavistaa.
Taivas mustuu – impi säikkyy;
Myrsky riehuu, kuurot räikkyy;
Julma! viivynnästäs monta
Maksat suudelmaa!

Hetki hetkelt’ toivon riistää,
Neidell’ lämpö, kylmä kiistää,
Kun hänt’ öisen tuulen kanssa
Lemmen liekki ahdistaa.
Uumenilta vyöhyt laukee,
Verho vaipuu, rinnat aukee,
Aaltoilee ne valleillansa; –
Poika! miks’ et saa?

Vaan hän tul’ – oi immen riemu!
Vilkahtain kuin tähden liemu,
Puiston varjost’ armas kulkee,
Suuntaa tiensä impehen. –
Määrään miekkonen jo saapi;
Hiljaa lukko raksahtaapi;
Uudin vaipuu, aukon sulkee,
Sammuu lamppunen.

Комментариев нет:

Отправить комментарий